Pehmeiden magneettisten materiaalien lyhyt historia
Apr 10, 2024
Siitä lähtien, kun Michael Faraday osoitti sähkömagneettisen induktion vuonna 1831, pehmeiden magneettisten materiaalien kehitys on jatkunut. Faradayn luonnollinen ydinmateriaalivalinta oli rauta, jolla on korkein huonelämpötila Msminkä tahansa elementin suuren μ:n lisäksir, ja melko alhainen Hc. Kuitenkin jopa yksinkertaisessa materiaalissa, joka koostui yhdestä elementistä, oli parantamisen varaa.
Havaittiin, että raudan hehkutus ei ainoastaan parantanut sen mekaanisia ominaisuuksia, vaan myös vähensi sen koersiivisuutta jännityksen lieventämisen ansiosta, mikä tekee siitä paremmin sopivan käytettäväksi induktiivisissa sovelluksissa. Vielä parempaa suorituskykyä etsiessään tutkijat ja insinöörit etsivät tapoja parantaa pehmeän raudan ominaisuuksia.
Vuonna 1900 englantilainen metallurgi Robert Hadfield keksi suuntaamattoman piiteräksen lisäämällä jopa 3 % piitä rautaan ja lisäämällä sen sähköistä ominaisvastusta (p) samalla kun nosti μr. Amerikkalainen metallurgi Norman Goss keksi raeorientoidun piiteräksen vuonna 1933 edistämällä rakeiden kasvua matalan anisotropian kidesuunnassa ja lisäämällä μr, vielä kauemmas . Vielä nykyäänkin pii- (tai sähkö-) teräkset muodostavat suuren osan maailmanlaajuisista pehmeiden magneettien markkinoista korkean M-arvonsa vuoksi.sja suhteellisen alhaiset kustannukset.
Piiteräksen yleisimmät käyttökohteet ovat suurikokoiset muuntajat (raeorientoitu piiteräs) ja sähkökoneet (isotrooppinen suuntaamaton piiteräs suositaan pyörivissä koneissa), joissa sen taloudellinen hinta on valtava etu.
Kuitenkin matala
(-, 0.5 μohm.m) tekee piiteräksistä häviöllisiä korkealla taajuudella. Viime aikoina sähköteräksen valmistajat ovat kehittäneet tavan lisätä teräksensä piipitoisuutta 6,5 prosenttiin käyttämällä kemiallista höyrypinnoitusprosessia (CVD). Tämä lähestymistapa lisääntyy
0.82 μΩ.m, mutta jättää silti muut materiaalit paremmiksi valinnaksi suurtaajuiseen tehoelektroniikkaan ja suurikierrosnopeisiin sähkökoneisiin.
1910-luvulla Gustav Elmen Bell Laboratoriesista kokeili nikkeli-rauta-seoksia ja löysi nikkelirikkaan (78 %) permalloy-koostumuksen. Permalloyn suuri etu on sen korkea μr, (enintään 100,000). Nikkeli-rautaseoksia käytetään edelleen joissakin induktiivisissa erikoissovelluksissa, mutta ne eivät ole yleisiä tehoelektroniikassa ja sähkökoneissa, koska niissä on suuret pyörrevirtahäviöt ja nikkelin lisääminen vähentää Ms. Lisäämällä pieni määrä molybdeeniä (2 %) permalloyyn voidaan valmistaa molybdeenijauhetta (MPP). MPP:tä käytetään pienihäviöisten jauheytimien valmistukseen.
1940 - luvun lopulla magneettisesti pehmeät ferriitit keksi JL Snoek . Nämä materiaalit ovat kilpailukykyisiä niiden erittäin korkeiden sähkövastusten vuoksi (10 - 108μohm.m), mikä tekee niistä tehokkaita pyörrevirtahäviöiden vaimentamisessa.
Lisäksi ferriittiosia voidaan valmistaa erittäin alhaisin kustannuksin, koska ne valmistetaan keraamisilla työstötekniikoilla ja runsailla materiaaleilla. Korkea![]()
Pehmeiden ferriittien edullisuus ja kohtuuhintaisuus pitävät näiden materiaalien kysynnän induktiivisissa sovelluksissa, myös korkeataajuisissa sovelluksissa. Itse asiassa niiden osuus globaaleista pehmeiden magneettien markkinoista on piiteräksen jälkeen toinen. He kärsivät suhteellisen alhaisesta M-arvostas. (lähes neljännes piiteräksestä), mikä rajoittaa ferriittiytimen sisältävien induktiivisten elementtien energiatiheyttä.
Vuonna 1967 keksittiin uusi materiaaliluokka, amorfiset seokset. 1970-luvun puoliväliin mennessä kiinnostus rauta- ja kobolttipohjaisia amorfisia metalliseoksia kohtaan kasvoi ja ne alkoivat löytää tiensä sovelluksiin. Kun kaikki pitkän kantaman järjestykset poistetaan, koersitiivisuus vähenee huomattavasti näissä seoksissa.
Vuonna 1988 Hitachin tutkijat lisäsivät Nb- ja Cu-lisäaineita ja lisäsivät hehkutusvaiheen amorfisten metalliseosten tuotantoon tuottaakseen pieniä ja lähekkäin olevia raudan tai koboltin kristalliitteja (halkaisijaltaan noin 10 nm) amorfisen materiaalin matriisiin. Tämä oli nanokiteisten pehmeiden magneettiseosten alku. Eristettyjen siirtymämetallikristalliittien muodostuminen vähensi näiden materiaalien pyörrevirtahäviöitä verrattuna amorfisiin metalliseoksiin. Sekä amorfiset että nanokiteiset metalliseokset ovat kasvattamassa markkinaosuuttaan korkeataajuisessa tehoelektroniikassa ja sähkökoneissa nykyään alhaisten hävikkiensä ja kilpailukykyisen Ms.
Huolimatta korkeammista alkukustannuksista kuin piiteräs, nämä kehittyneet seokset voivat vähentää tehoelektroniikan ja sähkökoneiden käyttöiän kokonaiskustannuksia pienentyneiden häviöiden ansiosta.
1990-luvun alussa jauheytimet (tunnetaan myös nimellä pehmeät magneettiset komposiitit tai SMC:t) saivat hyväksynnän joissakin pehmeämagneettisissa sovelluksissa. Näissä materiaaleissa yhdistyvät magneettiset hiukkaset, joiden halkaisija on noin 1–500 g, ja joko päällystetään tai sekoitetaan ne eristysmateriaalilla ennen kuin ne lujitetaan korkeilla paineilla (MPa jopa GPa-paineisiin).
Myös lämpöä voidaan käyttää joko tiivistyksen aikana tai sen jälkeen magneettisten ominaisuuksien parantamiseksi. Magneettiset hiukkaset ovat useimmiten Fe-jauheita, mutta voivat myös koostua seoksista, kuten MPP (mainittu aiemmin), Fe-P, Fe-Si tai Fe-Co. Eristävän ja ei-magneettisen matriisifaasin vuoksi näissä materiaaleissa on hajautunut ilmarako, joka rajoittaa niiden μrvälillä 100 - 500. Eristematriisi kuitenkin myös parantaa niiden![]()
(10-310:een-1µohm•m), mikä vähentää pyörrevirtahäviöitä.
SMC:t voidaan myös puristaa monimutkaisempiin lopullisiin geometrioihin ilman koneistusta (verkon muotoilua), mikä voi merkittävästi vähentää valmistuskustannuksia. Niiden isotrooppisuus, alhaiset kustannukset ja kyky verkottaa monimutkaisia osia ovat tehneet SMC:istä melko menestyneitä pyörivien sähkökoneiden käytössä.
Edellä kuvattu pehmeiden magneettisten materiaalien lyhyt historia ei ole mitenkään tyhjentävä. Sen sijaan aiomme keskittyä materiaaleihin, jotka ovat olleet ja tulevat jatkossakin olemaan kilpailukykyisiä korkeataajuisen tehoelektroniikan ja sähkökoneiden pehmeiden magneettikomponenttien valmistuksessa. Suorituskykymittarit, kuten Msja ydinhäviö ovat erittäin tärkeitä. Koska pehmeitä magneettisia osia on kuitenkin käytettävä suuria määriä, kustannusten merkitystä ei voida jättää huomiotta. Tästä syystä pehmeät ferriitit ovat edelleen kilpailukykyinen ydinmateriaali korkealla taajuudella. Erinomaisen suorituskykynsä korkealla taajuudella ansiosta amorfiset ja nanokiteiset seokset ovat varmasti jatkossakin avainmateriaaleja. Vaikka piiteräkset muodostavat edelleen suurimman osan pehmeiden magneettisten materiaalien maailmanlaajuisista markkinoista, niiden ensisijaiset sovellukset ovat suurissa 50 tai 60 Hz:n taajuudella toimivissa muuntajissa ja hitaiden pyörimisnopeuksien sähkökoneissa.







